*

Aleksi Tolvanen Nuori, kansainvälinen ja liberaali.

Alt-right edistää libertarismin päämääriä

  • Donald J. Trump ja Murray N. Rothbard
    Donald J. Trump ja Murray N. Rothbard

Johdanto

 

Vaihtoehto-oikeisto, joka tunnetaan myös nimellä alternative right eli alt-right, on tullut viime vuosien aikana merkittäväksi voimaksi julkisessa keskustelussa. Monet sen edustajat suhtautuvat hyvinkin myönteisesti muun muassa Donald Trumpin presidenttiyteen, joten voidaan sanoa, että monet vaihtoehto-oikeiston kannattamat ajatukset ovat saaneet vaikutusvaltaa politiikassa ja ovat sopusoinnussa joidenkin merkittävien, parhaillaankin ajettavien poliittisten muutosten kanssa.

 

Julkisessa keskustelussa ja valemediassa (fake news, dishonest media) paljon parjattua alt-rightia kohtaan kuitenkin hyökätään lähinnä erilaisten argumentaatiovirheiden ja pinnallisen metakeskustelun kautta pureutumatta juuri lainkaan keskeisiin asiakysymyksiin. Tämä on ongelma niin Suomessa, muualla Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin.

 

Libertaarina minua kuitenkin häiritsee erityisesti minkäänlaisen pintaa syvemmän, libertaarin näkökulman ja analyysin puuttuminen keskustelusta. Tämä on ongelma erityisesti Suomessa, mikä on syy siihen, että julkaisen tämän kirjoituksen. Yhdysvalloissa tämä ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma, mikä helpottaa allekirjoittaneen työtä kattavan lähdemateriaalin muodossa. Tämän kirjoituksen tarkoitus on näyttää, miksi libertarismilla on paljon samaa lukuisten vaihtoehto-oikeiston edustajien ajatusten kanssa. Lisäksi itsekin libertaarina tunnustaudun Donald Trumpin kannattajaksi, joten selitän, miksi libertaarit suhtautuvat myönteisesti herran presidenttiyteen (Block 2016).

 

En kuitenkaan katso itseäni varsinaiseksi vaihtoehto-oikeiston edustajaksi, enkä näe Donald Trumpia missään mielessä täydellisenä poliitikkona. Suhtaudun alt-rightiin kuitenkin erittäin myönteisesti, koska sillä on useassa keskeisessä asiassa samankaltainen näkemys libertarismin kanssa ja se edistää niissä libertaarista näkökulmasta vähintäänkin oikean suuntaista kehitystä. Samasta syystä kannatan Trumpia: monet hänen kannattamat ja painottamat asiat edustaisivat oikean suuntaista kehitystä, pieniä askeleita oikeaan suuntaan, vaikkei hän missään nimessä ole libertaari.

 

Ydinteksti koostuu kolmen varsinaisen avainkysymyksen tarkastelusta, jotka ovat ulkopolitiikka, maahanmuuttopolitiikka ja kauppapolitiikka. Tämä ei siis sisällä koko libertarismin tai vaihtoehto-oikeiston ideologian analyysia, mutta nämä kolme avainkysymystä ovat tärkeimmät seikat libertarismin ja alt-rightin yhteneväisyyksien havainnollistamisen kannalta. Tarkoitus ei ole myöskään tarjota mitään kaiken kattavaa tutkielmaa näistä kolmesta aiheesta, sillä se olisi liian pitkä prosessi yhdessä kirjoituksessa esitettäväksi. Tässä kirjoituksessa riittää, kun nämä seikat selitetään siinä määrin kuin se on tarpeellista libertarismin ja vaihtoehto-oikeiston samankaltaisuuksien kuvaamiseksi. Jakamalla kirjoitukseni näihin osa-alueisiin haluan myös painottaa keskittymistäni asiakysymyksiin sen sijasta, että puhuisin esimerkiksi Pepe-sammakko -meemeistä, 4chanista ja hyvistä käytöstavoista, mitä asiaan perehtymättömillä, todellisesta maailmasta ja elämästä vieraantuneilla alt-rightin kriitikoilla on tapana tehdä wikipedia-tason lähteineen argumentointikyvyttömyytensä ja tietämättömyytensä peittämiseksi.

 

Asioiden selkeyttämiseksi ja virhekäsitysten oikomiseksi on lisäksi aiheellista käsitellä riittävissä määrin kahta erittäin erilaista ja libertarismille sekä vaihtoehto-oikeistolle kaukaista suuntausta, neokonservatismia ja pseudoliberalismia. Neokonservatismi tunnetaan myös uuskonservatismina, englanniksi neoconservatism.

 

Jälkimmäisestä näistä, pseudoliberalismista, käytetään puolestaan myös nimitystä ”vasemmistolibertarismi”, englanniksi left ”libertariansism”. Näen kuitenkin tämän nimityksen erittäin huonona, koska tällä kyseisellä ideologialla ei ole tässäkin kirjoituksessa painotettavien avainkysymysten näkökulmasta paljoakaan yhteistä todellisen, allekirjoittaneenkin edustaman libertarismin kanssa, vaikkakin tosin sana left, vasemmisto, on asianmukainen. Erityisesti Yhdysvalloissa tämä vastakkainasettelu tunnetaan terminologialla right libertarianism vs. left ”libertarianism” (Rothbard 2010). Koska on kuitenkin vakavan virheellistä käsittää ”vasemmistolibertarismia” minkäänlaisena liberalismina, ja koska samankaltaista terminologiaa ei ole vakiintunut Suomessa, käytän siis tässä kirjoituksessa, kuten yleisestikin olisi järkevintä tehdä, ”vasemmistolibertarismista” termiä pseudoliberalismi. Nähdäkseni tämä termi painottaa paremmin kyseisen ajattelusuunnan virheellisyyttä libertaarista näkökulmasta.

 

Käsittelen siis edellä mainittujen kolmen avainkysymyksen viitekehyksessä kaiken kaikkiaan neljää erilaista ideologiaa. Selitän, miksi libertarismi ja vaihtoehto-oikeisto eroavat niin paljon pseudoliberalismista ja neokonservatismista, ja miksi puolestaan kaksi jälkimmäistä ovat ehkä yllättävänkin lähellä toisiaan. On myös huomionarvoista, että luokittelut toisaalta libertaareihin ja alt-rightiin, sekä toisaalta pseudoliberaaleihin ja uuskonservatiiveihin eivät aina ole selkeitä rajanvetoja, koska molemmissa kahdesta parista on osittain yhtäläisyyksiä ja päällekkäisyyksiä. Tästä syystä hahmottamista voi helpottaa näiden ideologioiden mieltäminen kahtena toistensa kanssa lähekkäisinä ideologiapareina, joiden erottaminen ja luokittelu ovat puolestaan lähes poikkeuksetta huomattavankin selkeitä. Itse olen puhtaasti libertaari, mutta luonnollisesti tunnustan tietyt yhtäläisyydet monien vaihtoehto-oikeiston edustajien ajattelun kanssa, vaikkakin tätä yleistystä hankaloittaa vaihtoehto-oikeiston moninaisuus, josta kirjoitan alempana hieman lisää.

 

Suomen kontekstissa tämä kuvaus näiden neljän ideologian viitekehyksessä on erityisen tärkeää siitäkin syystä, että esimerkiksi politiikassa ja ajatushautomoissa niin sanotut ”oikeisto” ja ”liberaalit” edustavat lähinnä näitä virheellisesti ”oikeistolaisiksi” tai ”liberaaleiksi” miellettyjä kahta ideologiaa eli pseudoliberalismia ja neokonservatismia. Aluksi on kuitenkin asioiden havainnollistamisen kannalta hyvä tehdä lyhyt historiallinen katsaus toisaalta libertarismin ja pseudoliberalismin, sekä toisaalta vaihtoehto-oikeiston ja neokonservatismin historiallisiin kahtiajakoihin. Aloitetaan jälkimmäisistä ja jatketaan siitä edellisiin.

 

 

Alt-rightin, neokonservatismin, libertarismin ja pseudoliberalismin historiallista taustaa

 

Vaihtoehto-oikeiston juuret ovat jo 1970- ja 1980-luvuilla tapahtuneessa amerikkalaisen oikeiston ideologisia erimielisyyksiä seuranneessa kahtiajaossa. Sen aateperintö kumpuaa pitkälti paleokonservatismista, joka eriytyi tällöin neokonservatismista. Paleokonservatiivit suhtautuivat kriittisesti Yhdysvaltain ulkopoliittisiin interventioihin ja kannattivat tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Neokonservatiiveilla puolestaan oli näissä asioissa pääpiirteittäin vastakkaiset kannat eli he olivat suopeita Yhdysvaltain sotaisalle roolille maailmanpolitiikassa ja avoimia jopa massamaahanmuutolle. (Hännikäinen 2017.)

 

Kolmas suuri jakolinja oli kauppapolitiikka. Perinteisesti neokonservatiivit on nähty vapaakaupan kannattajina, mitä he katsovat myös itse edustavansa. Sen sijaan paleokonservatiivien on katsottu olevan suotuisia jopa protektionistisille ajatuksille. (Hännikäinen 2017.) Vaikka tämä on yleinen ja osapuolien osittain itsekin myöntämä käsitys kolmannesta jakolinjasta, niin asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Erityisesti käsitys neokonservatiiveista vapaakaupan kannattajina on täysin virheellinen ja heidän tapansa markkinoida siten itseään häikäilemättömän valheellinen. Palaan tähän aiheeseen tarkemmin tämän kirjoituksen kauppapolitiikkaa käsittelevässä osiossa.

 

Tässä vaiheessa on oleellista huomata, että paleo- ja neokonservatiivien kahtiajako alkoi pitkälti erimielisyyksistä tämänkin kirjoituksen ydinaineksen muodostavissa kokonaisuuksissa, jotka ovat siis ulko-, maahanmuutto- ja kauppapolitiikka. Tämä on yksi luonteva syy painottaa libertarismin ja alt-rightin samankaltaisuuksia näiden asioiden näkökulmasta.

 

1980-luvulta eteenpäin neokonservatiivit muodostuivat amerikkalaisen oikeiston valtavirraksi. Heidän hegemoniansa kulminoitui George W. Bushin presidenttiyteen, joka merkitsi Yhdysvaltain ulkopoliittisten interventioiden kiihtymistä esimerkiksi Irakin sodan muodossa. Bushin ulkopolitiikan täydellinen epäonnistuminen aiheutti kuitenkin laajaa tyytymättömyyttä myös amerikkalaisen oikeiston sisällä. (Hännikäinen 2017.) Donald Trumpin valtaannousu voidaankin nähdä tämän tyytymättömyyden paleokonservatiivisena ilmentymänä, kun taas Trumpin valinta ylipäätään republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi oli järkytys neokonservatiiveille. Heistä osa toivoi jopa Hillary Clintonin voittoa varsinaisessa vaalissa.

 

Vaihtoehto-oikeisto on ottanut runsaasti vaikutteita paleokonservatismista. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia, vaikka ne ovatkin lähellä toisiaan. (Hännikäinen 2017.) Tässä olennaista on alt-rightin ja paleokonservatismin samankaltaiset näkemykset ulko-, maahanmuutto- ja kauppapolitiikassa. Vaikka siis alt-right ja neokonservatismi ovat aattellisesti kaukana toisistaan, niiden molempien alkuperä on amerikkalaisen oikeiston kahtiajaossa. Lisäksi alt-rightin itsensä sisällä on monia erilaisia suuntauksia ja ryhmiä, sillä se on eräänlainen kattokäsite neokonservatismista poikkeavalle oikeistolle (Hännikäinen 2017). Näin ollen sen määritelmä voi myös hieman vaihdella tapauskohtaisesti. Tässä keskeistä ovat kuitenkin neokonservatismista suuresti poikkeavat näkemykset ulko-, maahanmuutto- ja kauppapolitiikassa.

 

Libertarismin ja pseudoliberalismin kahtiajaolla voidaan katsoa olevan pitkät historialliset juuret, sillä liikkeisiin on vaikuttanut monien enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavien ajattelijoiden opit ja liikkeiden näkemykset (Rothbard 2010). Jonkinlaisena virstanpylväänä ja kahtiajaon kärjistymisenä voidaan pitää Murray N. Rothbardin potkimista ulos Cato-instituutista. Muut vaikutusvaltaiset henkilöt, pseudoliberaalit, Cato-instituutin takana halusivat vesittää Rothbardin edustaman libertarismin. (Gordon 2011.) Näin Cato-instituutista muodostui pseudoliberaalin ajattelun keskusmoottori ja airut, kun taas Rothbardin vaikuttaminen keskittyi jatkossa Mises-instituuttiin, josta kehittyi kansainvälisestikin tärkein libertaari ajatushautomo. Itsekin olen vieraillut Alabamassa Mises-instituutissa, ja tunnen nämä asiat ehkäpä jopa parhaiten Suomessa.

 

Kyseessä oleva kahtiajako libertaareihin ja pseudoliberaaleihin on jatkunut vähintään yhtä kärjistyneenä aina näihin päiviin saakka ja ideologiset erot ovat vain kasvaneet. Ajattelijoiden ja erilaisten libertaarien sekä pseudoliberaalien paljoudesta johtuen aatteista löytyy erilaisia suuntauksia ja variaatioita, mutta tässä kirjoituksessa käsiteltävien kolmen pääseikan näkökulmasta kahtiajako on pääosin selkeä. Vaikka ideologioiden alkuperä on osittain sama, niin nykyään ne ovat kaukana toisistaan, ja pseudoliberalismilla onkin enemmän yhtäläisyyksiä neokonservatismin kanssa.

 

Ainoastaan ulkopolitiikan kohdalla libertaarit ja ”vasemmistolibertaarit” ovat jotakuinkin samoilla linjoilla. ”Vasemmistolibertaarien” sisällä tosin on ollut ajattelijoita, jotka ovat pyrkineet vesittämään heidän liikkeessään myös tätä osa-aluetta muun muassa sortumalla neokonservatiiveille tyypilliseen taktiikkaan maalaamalla liioiteltuja geopoliittisia uhkakuvia (Putinin ex-avustaja: Putin… 2014). Maahanmuuton kohdalla ero on jyrkkä: libertaarit haluavat omistusoikeuksien kunnioittamiseksi sulkea rajat massamaahanmuutolta, kun taas pseudoliberaalit kannattavat sosialistisen ideologian kanssa sopusointuisesti avoimien rajojen politiikkaa massamaahanmuutolle. Kauppapolitiikan osalta on tärkeää selittää eroavaisuus erikseen sitä käsittelevässä osiossa. Lyhyesti kuitenkin libertaarit kannattavat vapaakauppaa, mutta pseudoliberaalit ovat puolestaan neokonservatiivien tavoin virheellisen vapaakauppakäsityksen kannalla.

 

Luonnollisesti libertaarit suhtautuvat myönteisesti Trumpin presidenttiyteen (Block 2016). Sitä vastoin pseudoliberaalit ovat nähneet Trumpin lähinnä haitallisena, mutta heidän tulkintansa perustuu tietenkin virheellisiin käsityksiin (Tucker 2015).

 

Nyt päästäänkin tämän kirjoituksen varsinaiseen ydinosuuteen. Aloitetaan ulkopolitiikasta.

 

 

Libertarismi, alt-right ja ulkopolitiikka

 

Libertaarit suhtautuvat ulkopoliittiseen interventionismiin erittäin kielteisesti. Tämä johtuu sekä kunnioituksesta vapaata markkinataloutta kohtaan että ulkopoliittisten, sotilaallisten interventioiden tehottomuudesta ja niiden ei-aiotuista, arvaamattomista vaikutuksista. Sama kielteinen suhtautuminen ulkopoliittisia interventioita kohtaan on yleistä myös alt-rightille, vaikka usein se ei ole aivan yhtä voimakasta kuin libertaareilla, eikä välttämättä tapahdu samojen syiden perusteella. Kaikesta huolimatta ulkopoliittisen interventionismin vähentäminen on libertaareja ja alt-rightia yhdistävä päämäärä.

 

Tämän kirjoituksen kannalta anarkokapitalismin ja minarkismin välinen vastakkainasettelu ei ole keskeinen kysymys, ja erottelu libertaarien ja pseudoliberaalien välillä perustuu siis edellä esitettyihin kolmeen muuhun tekijään. Tässä pohditaankin ensisijaisesti sellaisia ulkopoliittisia, jopa poliittisesti saavutettavissa olevia kehitysaskeleita, jotka olisivat oikean suuntaisia sekä anarkokapitalismin että minarkismin näkökulmasta. Tämä menettelytapa on myös hyödyllinen libertaarien keskinäisten erimielisyyksien lietsomisen välttämiseksi, jota en harjoita ollenkaan. Pseudoliberaaleilla puolestaan ei siis ole mitään tekemistä libertarismin kanssa, vaikka ulkopolitiikassa he ovat neokonservatiiveja järkevämmällä linjalla.

 

Libertarismin tärkein periaate on aloitteellisesta väkivallasta pidättäytyminen eli non-aggressioperiaate, josta koko muu libertarismin teoria voidaan johtaa. Väkivalta on hyväksyttävää itsepuolustuksessa, mutta ei aloitteellisessa hyökkäämisessä. (Hoppe etc. 2003, 66-68.) Libertarismin mukaan siis valtiollisen armeijan tulee pidättäytyä hyökkäämästä muita maita kohtaan. Mikäli oma maa joutuu hyökkäyksen kohteeksi, niin tällöin armeijaa tulee käyttää itsepuolustuksessa.

 

Sotilaallinen interventio muuten kuin alueellisesti maanpuolustusmielessä aiheuttaa aina oman maan kansalaisille kasvavan verorasitteen, mikä loukkaa länsimaisen sivilisaation perustaa, yksityistä omistusoikeutta. Näin ollen neokonservatiivien ulkopolitiikka järisyttää koko länsimaista arvopohjaa. Se ei syökse epätasapainoon ainoastaan sotilaallisten interventioiden kohteita, vaan se on itsetuhoista koko länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen perustan kannalta.

 

Erityisesti Yhdysvalloissa viime vuosikymmenien lukuisat kalliit sotilaalliset interventiot ovat heikentäneet Yhdysvaltain rahoituksellista asemaa. Liittovaltio on velkaantunut ulkomaille ja toisaalta Yhdysvaltain keskuspankki on joutunut harjoittamaan löysää rahapolitiikkaa. Nämä ovat tapahtuneet suuressa määrin sotilaallisten interventioiden aiheuttaman taloudellisen rasitteen vuoksi, mikä on heikentänyt Yhdysvaltain rahoituksellista asemaa niin paljon, että jo tulevien vuosikymmenien aikana Yhdysvaltain maailmantaloudellinen hegemonia on uhattuna. Mutta tämän taloudellisen hegemonian heikkenemistä on siis edesauttanut juurikin neokonservatiivinen ulkopolitiikka. (Paul 2015, 107-114.)

 

Siksi onkin ristiriitaista ja älyllisesti epärehellistä, että neokonservatiivit arvostelevat libertaareja ja alt-rightia pyrkimyksestä horjuttaa Yhdysvaltain tai lännen mailmanpoliittista hegemoniaa, vaikka juurikin neokonservatiivien oma politiikka on johtanut sen horjumiseen. Vainoharhaisimmat neokonservatiivit menevät tässä jopa niin pitkälle, että he kehittelevät libertaareja ja alt-rightia syyttäviä salaliittoteorioita esimerkiksi Venäjän strategisten intressien edistämisestä, vaikka neokonservatiivit päinvastoin ovat itse edistämässä Venäjän strategisia intressejä. Koska alt-right on hajanainen ja monipuolinen kokoelma erilaisia aatemaailmoja, niin siihen voidaan kyllä määritelmästä riippuen sisällyttää myös aidosti Venäjä-mielisiä tahoja. Mutta ei voida kuitenkaan sanoa, että Venäjä-mielisyys olisi jotenkin vallitseva ominaisuus alt-rightissa. Järkevät libertaarit ja alt-rightin edustajat suhtautuvat Venäjän nykyhallintoon ja esimerkiksi sen ulkopoliittisiin interventioihin suurella kriittisyydellä ja vieroksunnalla. (Skaskiw 2014.)

 

Vaikka neokonservatiivien ulkopoliittinen, strateginen ajattelu on pikkulasten tinasotilasleikkien tasolla, niin herääkin kysymys, että onko tällainen Venäjän strategisten intressien edistäminen neokonservatiivisen ulkopolitiikan lännen rahoituksellista asemaa heikentävillä seuraamuksilla tapahtunut ihan vain neokonservatiivien ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden vuoksi vai toimiiko neokonservatiivien joukossa vaikuttajia, jotka pyrkivät ihan tarkoituksellisesti edistämään Venäjän etuja? Jälkimmäistä vaihtoehtoa tähän kysymykseen tukee sekin seikka, että kannattaessaan Yhdysvaltojen ja länsimaiden kohdalla sellaista ideologisesti neokonservatiivista doktriinia, jollaisiin ideologisiin periaatteisiin myös Venäjän voimapolitiikka nojautuu, länsimaiden neokonservatiivit tulevat antaneeksi ideologisen hyväksynnän Venäjän ulkopoliittiselle doktriinille ja alistuvat henkisesti kontalleen asti Venäjän suurvalta-ambitioiden edessä.

 

Non-aggressioperiaatteesta voidaan johtaa myös libertarismin varovainen suhtautuminen sotilaallista liittoutumista kohtaan. Sotilaallinen liittoutuminen voi nostaa todennäköisyyttä oman maan ajautumisesta konflikteihin, joissa ei ole enää kyse itsepuolustuksesta. Jos sotilaallista liittoutumista tarvitaan kuitenkin skaalaetujen saavuttamiseksi sellaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi voimavaroiltaan ylivoimainen imperiumi uhkaa heikompaa naapuriaan, niin libertarismin mukaan mahdollisesti tarvittava sotilaallinen liittoutuminen tulisi toteuttaa mahdollisimman alueellisesti. Tämä johtuu siitä, että imperiumin voimapolitiikan edessä alueen muut maat voivat joutua todennäköisemmin voimapolitiikan kohteeksi kuin esimerkiksi valtamerten takaiset maat. Näin ollen muilla alueellisilla mailla sotilaallinen liittoutuminen aggression uhan alla olevan maan kanssa on perustellumpaa itsepuolustuksen näkökulmasta kuin kaukaisilla mailla.

 

Yleisesti ottaen libertaarit eivät laiminlyö kysymyksiä puolustautumisessa mahdollisesti tarvittavista skaalaeduista esimerkiksi suuria imperiumeja tai muita ulkopuolisia uhkia vastaan (Hoppe 2007, 262-265). Tällainen neokonservatiivien kritiikki muodossa tai toisessa skaalaeduista huolehtimisen laiminlyönnistä on ehkä yleisin libertaaria ulkopolitiikkaa kohtaan esitetty kritiikin muoto, minkä vuoksi on tärkeää tehdä selväksi, että tällainen kritiikki libertarismia kohtaan ei pidä ollenkaan paikkaansa.

 

Tästä päästäänkin sopivasti Trumpiin. Hänen ulkopoliittisen linjansa realisoituminen ja toteutuminen käytännössä ottaa vielä aikaa, ja Trumpin hallinnossa ja taustajoukoissa on myös valitettavasti neokonservatiivisia voimia, jotka kannattavat interventionistista ulkopolitiikkaa. Tästä huolimatta Trump kritisoi kampanjansa aikana esimerkiksi monia Lähi-idän interventioita, ja tässä suhteessa tämän kritiikin realisoituminen Trumpin käytännön ulkopolitiikassa olisi toivottavaa. Keskitytään tässä kuitenkin puhumaan Euroopasta.

 

Vaikka Trump ei ole ulkopolitiikassa mikään libertaari tai Ron Paul, niin esimerkiksi Euroopan kannalta hänen valtakautensa aikana voidaan odottaa tapahtuvan oikean suuntaista kehitystä. Sekä vaalikampanjansa aikana että voittonsa jälkeen hän on toistuvasti peräänkuuluttanut Euroopan suurempaa vastuuta itsestään turvallisuuspoliittisesti (Laya 2017). Vaikka Trump kannattaakin Natoa, toisin kuin libertaarit, niin Euroopan suurempi vastuu itsestään Trumpin peräänkuuluttamalla tavalla olisi oikean suuntaista kehitystä.

 

Libertaarista näkökulmasta on selvää, että puolustusta ei voida pummata Euroopassa Yhdysvalloista eikä Yhdysvaltojen tulisi suostuakaan osallistumaan siihen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Venäjälle alistumista, sillä Eurooppa on halutessaan tarpeeksi vahva huolehtimaan itsestään (Hägglund 2014, 44-45). Ehkäpä asiat voisivat kehittyä Trumpin valtakaudesta alkaen asteittain siten, että Eurooppa ottaisi enemmän ja enemmän vastuuta itsestään, ja Natosta luovuttaisiin aikanaan hallitusti muodostamalla sen sijalle eurooppalaista tai jopa lähinnä itä-eurooppalaista puolustusyhteistyötä. Tämä olisi ideologisesti nykyistä kestävämpi tilanne. Lisäksi se olisi käytännön kannalta varmempi ratkaisu kuin tuudittautua naiivisti Naton turvaan (Skaskiw 2015). Trumpin edustaman politiikan kautta siirtyminen pois tuudittautumisesta Naton turvaan voitaisiin saavuttaa myös hallitusti ja järkevästi, jolloin ei olisi uhkaa sekasortoisten muutosten tapahtumisesta pakon edessä, kun Yhdysvaltain rahoituksellinen asema heikkenee liian paljon. Jälkimmäinen skenaario saattaisi luoda Euroopan kannalta ei-toivottavia, epäsuotuisia mahdollisuuksia esimerkiksi Venäjälle käyttää sekasortoista tilannetta hyväksi.

 

Tämän osion lopuksi sanottakoon vielä muutama sana liittyen Trumpiiin, Ukrainaan ja Venäjään. Neokonservatiivien tyypillinen viestintästrategia on mustamaalata kaikkia rauhanomaisempaa ulkopolitiikkaa kannattavia ja valehdella näiden olevan milloin minkäkin ulkomaisen vihollisen kannattajia. Viime vuosina tämän röyhkeän mustamaalaus- ja valehtelustrategian mukaisesti neokonservatiivit ovat syyttäneet sekä libertaareja, alt rightia ja Trumpia Venäjä-mielisyydestä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä libertaarit, Trump sekä ainakin valtaosa alt-rightista suhtautuvat libertaarin ideologian kanssa sopusoinnussa kielteisesti myös Venäjän ulkopoliittiseen interventionismiin sekä esittävät Venäjän voimapolitiikkaan vastaamiseksi libertaarimpia strategioita ja menettelytapoja (Tolvanen 2016, Trump expects Russia… 2017). Ukrainankin kohdalla Trump on peräänkuuluttanut alueellisen osallistumisen vahvistamista (Trump makes unexpected… 2016). Lisäksi Trump peittosi Yhdysvaltain presidentin vaalissa vastaehdokkaansa, Hillary Clintonin, joka on politiikassa avoimesti veljeillyt Venäjän kanssa (Hudson 2017). Siinä missä libertaarien, alt-rightin ja Trumpin syyttäminen Venäjä-mielisyydestä on ollut yleisesti ottaen valheellista mustamaalaamista, niin neokonservatiivien itsensä epäily Venäjän etujen tarkoituksellisesta ajamisesta ja Vladimir Putinin marionetteina toimimisesta on erittäinkin aiheellista ja perusteltua, kuten selitin jo yllä.

 

 

Libertarismi, alt-right ja maahanmuuttopolitiikka

 

Pseudoliberaalien vuoksi vallitsee jossain määrin yleisesti virheellinen käsitys siitä, että liberaalia tai libertaaria maahanmuuttopolitiikkaa olisi pitää rajat auki massamaahanmuutolle. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa ja on yksi pseudoliberaalien virhekäsityksistä, joka osaltaan tekee heistä pseudoliberaaleja. Tämä onkin ongelma ensisijaisesti pseudoliberaalien keskuudessa, koska neokonservatiivit saattavat kannattaa tapauksesta riippuen myös tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Libertaarit ja alt-right ovat puolestaan tässäkin asiassa samalla kannalla vastustaessaan massamaahanmuuttoa. Alt-rightin edustajat eivät välttämättä usein perustele kantaansa libertaarilla teorialla, mutta tässäkin oleellista on libertaarien ja alt-rightin yhteinen tavoite massamaahanmuuton rajoittamiseksi.

 

Vapaassa yhteiskunnassa yksityisten tonttien, kiinteistöjen, maiden jne. omistajilla on vapaus myöntää tai evätä muilta pääsy heidän omistuksilleen omistusoikeuksien mukaisesti. Hyväksyntä yhden henkilön omistuksille ei sisällä vapautta muuttaa ympäriinsä, miten sattuu, elleivät muut maiden jne. omistajat suostu tällaiseen. Maahanmuuton, siirtolaisuuden, osallistamisen, eristämisen jne. määrä millä tahansa perusteilla riippuu täysin siitä, miten erilaiset yksityiset omistajat sallivat. (Hoppe 2007, 139-140.)

 

Valtiollisessa yhteiskunnassa muuttoliikkeet eivät kuitenkaan enää perustu yksityisten omistajien menettelytapoihin omistuksiensa kanssa, sillä valtio runsaina julkisina omistuksinaan päättää ihmisten pääsemisestä rajojen sisälle. Jos kuitenkin tällaisessa tilanteessa valtio päästää sisään henkilön, jonka kohdalla ei ole yhtäkään yksityistä omistajaa, joka sallisi tämän pääsyn omistuksilleen muodossa tai toisessa, niin tällöin valtio harjoittaa pakotettua integraatiota (enlanniksi forced integration). (Hoppe 2007, 142.)

 

Näin ollen nykyisissä valtiollisissa yhteiskunnissa muuttoliikkeen tulisi perustua aina yksityisiin sopimuksiin, eikä vastaanottajavaltion erinäisiin tukiin tai sen erilaisiin tukemiin tai kokonaan rahoittamiin asumismuotoihin. Tällainen yksityinen sopimus voi olla esimerkiksi asunnon ostaminen tai vuokraaminen yksityisiltä markkinoilta, kuten esimerkiksi allekirjoittanut teki asuessaan Espanjassa ja Ukrainassa. Usein tämä edellyttää maahanmuuttajalta jonkinlaista työsuhdetta, jotta tämä pystyy tekemään tarvittavan yksityisen sopimuksen ja muutenkin elättämään itsensä.

 

Tällöin myös sellaiset sopeuttamispuheet ovat ongelmallisia, joissa ajatellaan, että vastaanottajavaltion täytyy auttaa maahanmuuttaja ”alkuun” uudessa kotimaassaan, ja oletetaan, että tällaisella valtion ”investoinnilla” maahanmuuttaja kehittyy yhteiskunnan veroja maksavaksi jäseneksi, joka muka tuottaisi jossain vaiheessa enemmän verotuloina kuin alkuperäinen valtion ”investointi”. Tällaisessa ajattelussa jätetään täysin huomiotta valtion ”investoinnin” vaihtoehtoiskustannukset, mikä tarkoittaa, että markkinoilla nämäkin valtion ensin verottamat ja sitten käyttämät rahat ohjautuisivat tuottavampiin tarkoituksiin voittomotiivin mukaisesti. Yksityisillä markkinoilla tämä siis tapahtuisi rahojen ohjautuessa kokonaan muihin käyttötarkoituksiin. Jos siis vastaanottajavaltio joutuu käyttämään maahanmuuttoon tippaakaan julkisia rahoja, on tämä sellaista maahanmuuttoa, jota ei tapahtuisi vapaassa yhteiskunnassa, vapailla markkinoilla yksityisiä omistusoikeuksia kunnioittaen.

 

Nykyajan räikein esimerkki pakotetusta integraatiosta on tietenkin vuonna 2015 kärjistynyt ”pakolaiskriisi”. Se on aiheuttanut valtavat kustannukset Euroopan maille ja käynyt kalliiksi niiden veronmaksajille. Rahaa on palanut aivan valtavia summia ”pakolaisten” vastaanottoon, rekisteröintiin, majoitukseen ja integrointiin. (Hale 2017, IMF: Pakolaiskriisin hintalappu… 2016.) Tämän vuoksi ”pakolaisia” olisi myös totuudenmukaisempaa kutsua maahantunkeutujiksi ja ”pakolaiskriisin” sijasta tulisi puhua maahantunkeutujien invaasiosta.

 

Liberalismin tai libertarismin mukaan valtiollisissa olosuhteissa maahanmuuttopolitiikan tulisi estää sellainen maahanmuutto, joka ei tapahdu yksityisiin sopimuksiin perustuen, ja jota ei siis tapahtuisi vapaassa yhteiskunnassa. Tällöin maahanmuuttopolitiikan ajatuksena on pyrkiä jäljittelemään mahdollisimman hyvin sellaisia muuttoliikkeitä, jollaisia ne olisivat vapaassa yhteiskunnassa.

 

Tämän nojalla on täysin yksiselitteistä, että rajat tulisi sulkea kokonaan esimerkiksi maahantunkeutujien invaasion kaltaiselta massamaahanmuutolta, koska se täyttää täysin pakotetun integraation määritelmän. Maahantunkeutujien invaasio ei siis perustu yksityisiin sopimuksiin vapaan maahanmuuton edellyttämällä tavalla, joten sen sijaan se tapahtuu valtiojohtoisesti. Vaatimus rajojen sulkemisesta massamaahanmuutolta ei tietenkään tarkoita mitään yleistä eristäytymistä eikä yksityisiin sopimuksiin perustuvan maahanmuuton lopettamista, jolloin maahanmuuttajalla on esimerkiksi vuokra- ja työsopimukset.

 

Tällaisen valtiojohtoisen muuttoliikkeen tapahtuminen tarkoittaa, että tällöin myös vastaanottajamaiden demografinen rakenne muuttuu valtiojohtoisesti. Tapahtuu siis valtiojohtoinen demografinen muutos. Muutos ei ole pelkästään etninen, sillä maahantunkeutujista valtaosa on nuoria, hyväkuntoisia miehiä. Eurooppaan kohdistuneen viimeaikaisen maahantunkeutujien invaasion kohdalla heidän osuus on ollut noin kolme neljäsosaa. Maahanmuuttopolitiikaltaan löysissä maissa, kuten Ruotsissa, sukupuolien epätasapaino nuorissa ikäluokissa on jo vääristynyt enemmän kuin esimerkiksi Kiinassa, jossa vääristymälle on ollut muita syitä. Maahantunkeutujien valtaosa on niin nuoria, ettei heillä edes ole mitään perheitä, jotka he voisivat aikanaan tuoda mukanaan. Puhe hypoteettisista perheenyhdistämisistä on siis suurelta osin valehtelua, eikä se siis tule koskaan toimimaan sukupuolien epäsuhtaa lieventävänä tekijänä. (Kent 2015, Masso 2016.)

 

Ehkäpä kuvottavin ja väkivaltaisin historiallinen esimerkki valtiojohtoisesta demografisesta muutoksesta on Natsi-Saksan holokausti. Tämän päivän räikeintä valtiojohtoista demografista muutosta eivät kuitenkaan ole kannattamassa ja toteuttamassa mitkään mielikuvitukselliset kuunatsit, vaan ne, jotka kannattavat maahantunkeutujien päästämistä länsimaihin. Pseudoliberaalien lisäksi tällaisia tahoja ovat esimerkiksi vasemmisto, punavihreät, kulttuurimarxistit, osa neokonservatiiveista yms. Näin ollen Donald Trumpin ja alt-rightin syyttely fasisteiksi, kollektivisteiksi tai valtiojohtoisten ajatusten edustajiksi heidän kannattamansa tiukan maahanmuuttopolitiikan nojalla on täysin vailla perustaa, koska he ovat nimenomaan maahanmuuttopolitiikan tiukennuksillaan vastustamassa valtiojohtoista demografista muutosta.

 

Yleisesti ottaen ajatukset ja tunteet kansallismielisyydestä sekä rakkaudesta omaa perhettä, lähimmäisiä ja rotua kohtaan ovat tavallisesti aivan luonnollisia, eivätkä ne edellytä minkään valtiojohtoisen ideologian kannattamista (Bokhari & Yiannopoulos 2016). Sen sijaan patoutunutta vihaa täynnä olevat vasemmisto, punavihreät, pseudoliberaalit yms. pyrkivät usein tukahduttamaan näitä luonnollisia tuntemuksia.

 

Libertarismi ei tietenkään ole mikään yhteisöllisyyden vastainen aate, vaan se on valtiojohtoisuuden vastainen aate. Kun edellä mainitut luonnolliset tuntemukset tapahtuvat ilman valtiojohtoisuutta tai muunlaista väkivaltaa, niin kyse on vapaaehtoisesta yhteisöllisyydestä. Siinä määrin, kun alt-rightin kansallismielisyys edustaa tällaista vapaaehtoista yhteisöllisyyttä, kuten asia on usein miten, niin libertaarit voivat samaistua alt-rightiin (Bokhari & Yiannopoulos 2016).

 

 

Libertarismi, alt-right ja kauppapolitiikka

 

Näistä neljästä ideologisesta suuntauksesta vain libertarismi on vapaakaupan kannalla. Libertaarit korostavat työnjaon periaatteen merkitystä vapaassa markkinataloudessa. Jotta työnjako voi tapahtua täysimääräisesti, niin tarvitaan vapaakauppaa. Tällöin ei ole keinotekoisia esteitä kansainväliselle työnjaolle. Vapaakaupan toteutuminen edellyttää yksinkertaisesti valtioiden pysymistä erossa kansainvälisestä kaupankäynnistä. Nykymaailmassa valtiot ja monivaltiolliset instituutiot kuitenkin sääntelevät ja rajoittavat vapaakaupan mahdollisuuksia esimerkiksi tullein ja kauppasopimuksin.

 

On tärkeää huomata, että vapaakaupassa on aina sekä lähettäjä että vastaanottaja, joten näin ollen vapaakauppa sisältää aina näiden välisen yksityisen sopimuksen. Jos esimerkiksi allekirjoittanut tilaa Yhdysvalloista Mises-instituutista Hans-Hermann Hoppen kirjan Democracy: The God That Failed, niin silloin lähettäjä on Mises-instituutti ja vastaanottaja on allekirjoittanut. Tässä tapauksessa Mises-instituutin ja minun välillä on yksityinen sopimus, jonka mukaan Mises-instituutti lähettää minulle kyseisen kirjan, ja minä vastavuoroisesti maksan siitä sovitun summan Mises-instituutille. Tämä on tärkeä huomio myös ajateltaessa maahanmuuton teoriaa. Kun maahanmuutto tapahtuu luonnollisesti yllä kuvatulla tavalla yksityiseen sopimukseen perustuen, niin silloin tilanteessa on myös sekä ”lähettäjä” että ”vastaanottaja”, esimerkiksi maahan muuttava vuokralainen ja vuokranantaja. Pakotetun integraation tapauksessa, kuten esimerkiksi viimeaikaisen maahantunkeutujien invaasion kohdalla, yksityinen sopimus ja ”vastaanottaja” kuitenkin puuttuvat kokonaan. Näin ollen vapaakauppa on hyväksyttävää, toisin kuin pakotettu integraatio. (Hoppe 2007, 161.)

 

Pseudoliberaalit ja neokonservatiivit kannattavat tavallisesti kaupankäyntiä keskittäviä ja säänteleviä valtioiden ja monien valtioiden muodostamien instituutioiden välisiä kauppasopimuksia. Ajankohtaisia esimerkkejä tällaisista kaupankäyntiä keskittävistä ja säätelevistä sopimuksista ovat muun muassa Trans-Pacific Partnership eli TPP ja Transatlantic Trade and Investment Partnership eli TTIP. Suurelle yleisölle tällaisia sopimuksia markkinoidaan valheellisesti ”vapaakauppasopimuksina”, mistä johtuu yleinen sekaannus ja virhekäsitys siitä, että nämä sopimukset edistäisivät vapaakauppaa. Ilmeisesti maallikoiden ja jopa monien niin sanottujen ”talouden asiantuntijoiden” tietämys ja ymmärrys vapaakaupan alkeisteoriasta on lähes olematon ja ideologisesti pseudoliberaalisti ja neokonservatiivisesti värittynyttä, jolloin tällaiset näihin kauppasopimuksiin liittyvät virhekäsitykset elävät vahvoina (Bishop 2016).

 

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Esimerkiksi TTP:ssä ei ole kyse minkäänlaisesta kaupan vapauttamisesta. Sen sijaan se keskittää poliittista valtaa globaaleille sääntelijöille ja byrokraateille. Vapaakauppa vaatii vain, että valtiot pysyvät täysin pois tieltä. Tullien ja muiden kaupan esteiden poistaminen ei edellytä monikansallisia, valtiojohtoisia ja byrokraattisia sopimuksia. (McMaken 2015.)

 

Poliittisen sentralisaation välttämisen ja institutionaalisen kilpailun vahvistamisen kannalta valtioiden kahdenkeskiset kauppasopimukset ovat parempi vaihtoehto kuin monikansalliset sopimukset, kuten TTP. Tällöin sopimuksilla on myös tendenssi keskittyä aidommin kaupan esteiden purkamiseen kuin monikansallisilla sopimuksilla, jotka tuovat mukanaan enemmän vallan keskittämistä. Jos siis mitään kauppasopimuksia ylipäätään tehdään, niin vapaan markkinatalouden näkökulmasta niitä tulisi tehdä mieluummin lokaalisti ja bilateraalisesti kuin monia valtioita sitovina sääntely- ja byrokratiapommeina.

 

Kun ajatellaan Trumpin päätöstä luopua TPP:stä, niin libertaarista näkökulmasta tätä voidaan pitää suotuisana kehitysaskeleena. Lisäksi Trumpin protektionistisia tendenssejä on yleisesti liioiteltu. Hän on korostanut tarvetta korvata TPP:n kaltaiset keskitetyt sopimukset Yhdysvaltain ja kauppakumppanin kahdenvälisillä sopimuksilla. Vaikka libertaarista näkökulmasta näidenkin sopimusten tarve voidaan kyseenalaistaa, niin joka tapauksessa tämä tilanne on parempi kuin keskitettyjen sopimusten voimaantulo. Trump onkin siis jo onnistuneesti edesauttanut oikean suuntaista kehitystä kauppapolitiikassa, vaikkei hän ole mikään libertaari. (Rossini 2017.)

 

Libertaarista näkökulmasta siis myös kahdenkeskisten kauppasopimusten tarve voidaan kyseenalaistaa, koska vapaakauppa ei tarvitse mitään valtiollisia sopimuksia, vaan vain valtioiden pysymistä pois tieltä. Kahdenkeskiset sopimukset voivat kuitenkin joskus parantaa tilannetta poistamalla tulleja ja muita kaupan esteitä. Tämä ei päde monien valtioiden välisiin sopimuksiin, koska ne edistävät sentralisaatiota ja heikentävät institutionaalista kilpailua, ja koska niiden sijaan voitaisiin tehdä vähemmän keskitettyjä sopimuksia. Niin kauan kuin ylipäätään on mitään kauppasopimuksia, niin libertaarista näkökulmasta oikea kehityssuunta on tehdä niistä mahdollisimman vähän keskitettyjä, mitä Trump on jo käytännössä edesauttanut.

 

Vaikka alt-rightin keskuudessa sekä Trumpilla on valitettavasti myös aidosti protektionistisia näkemyksiä ja perusteluita kannattamalleen politiikalle, niin tästä huolimatta he kannattavat usein vapaakaupan kannalta suotuisia kehitysaskeleita verrattuna nykytilanteeseen puhumattakaan neokonservatiivien ja pseudoliberaalien halusta yhä suurempaan ja suurempaan kauppapoliittiseen sentralisaatioon. Vaikka siis libertaareilla on jyrkkä ideologinen ero protektionistien kanssa, niin Trumpin kohdalla voidaan todeta otetun pieniä askeleita oikeaan suuntaan.

 

 

Lopuksi

 

Tässä kirjoituksessa pohdiskellun kolmen asiakysymyksen lisäksi Donald Trumpilla on ollut järkeviä sekä liberaaleja linjauksia ja kantoja useissa muissakin asioissa. Hän on esimerkiksi arvostellut Yhdysvaltain keskuspankki Fedin löysää rahapolitiikkaa (Trump sohii Yanet… 2016). Yhdysvaltain aseenomistajille Trumpin valinta oli puolestaan helpotus (Gun Owners Welcome… 2017).

 

Toisaalta Trumpilla on myös heikkoja näkemyksiä useissa asioissa, ja, kuten olen todennut, hän ei ole libertaari eikä mitenkään täydellinen poliitikko. Näiden kolmen tässä tekstissä pyöritellyn asiakokonaisuuden merkitys on kuitenkin valtava, ja tulee todennäköisesti kasvamaan entisestään lähivuosina. Esimerkiksi Suomesta on vaikeaa löytää poliitikkoa, joka olisi näissä kolmessa asiassa edes oikeilla jäljillä. On epäselvää, minkälaisia painotuksia moninainen alt-right saa tulevina vuosina. Trumpin kausi on vasta alussa, ja jää vielä nähtäväksi, miten se onnistuu. Toivottavaa olisi tietenkin, että alt-right ja Trump saisivat jatkossa enemmän libertaareja vaikutteita, ja että tämä näkyisi harjoitettavassa politiikassa. Kaikesta huolimatta Donald Trumpilla olisi mahdollisuus jäädä historiaan poikkeuksellisen hyvänä presidenttinä.

 

MAKE AMERICA GREAT AGAIN!

 

 

Lähteet

 

Bloomberg, Politics 6 February 2017. Patricia Laya. Trump Speaks of ‘Strong Support’ for NATO in Call With Leader. https://www.bloomberg.com/politics/articles/2017-02-06/trump-speaks-of-strong-support-for-nato-in-call-with-leader.

 

Breitbart, 27 January 2017. Virginia Hale. ‘Migrant Crisis’ Cost Germany Over €20 Billion in 2016. http://www.breitbart.com/london/2017/01/27/migrant-crisis-cost-germany/.

 

Breitbart, 29 March 2016. Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos. An Establishment Conservative’s Guide to the Alt-right. http://www.breitbart.com/tech/2016/03/29/an-establishment-conservatives-guide-to-the-alt-right/.

 

Breitbart, 4 March 2017. Jerome Hudson. Five Clinton-Russia Bombshells Progressives Yawned Over. http://www.breitbart.com/big-government/2017/03/04/five-clinton-russia-bombshells-progressives-yawned-over/.

 

Breitbart, 6 September 2015. Simon Kent. The New Face of EU Immigration is Young, Fit and Overwhelmingly Male. http://www.breitbart.com/national-security/2015/09/06/the-new-face-of-eu-immigration-is-young-fit-and-overwhelmingly-male/.

 

Daily Anarchist, 10 April 2014. Roman Skaskiw. Putin’s Libertarians. https://dailyanarchist.com/2014/04/10/putins-libertarians/.

 

Hoppe, Hans-Hermann 2007. Democracy: The God that Failed: The Economics and Politics of Monarchy, Democracy, and Natural Order. Transaction Publishers, New Brunswick, New Jersey.

 

Hoppe etc., 2003. The Myth of National Defense: Essays on the Theory and History of Security Production. The Ludwig von Mises Institute, Auburn, Alabama.

 

Hägglund, Gustav 2014. Rauhan Utopia. Docendo Oy, Jyväskylä.

 

Iltalehti, 29. maaliskuuta 2014. Putinin ex-avustaja: Putin haluaa Suomen takaisin Venäjälle. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014032918167135_uu.shtml.

 

Kauppalehti, 14. marraskuuta 2016. Trump sohii Janet Yelleniä. http://www.kauppalehti.fi/uutiset/trump-sohii-janet-yellenia/J9q6JFhC?ref=facebook:bc73.

 

LewRockwell.com, 10 March 2011. David Gordon. Why the Koch Brothers Went After Murray Rothbard. https://www.lewrockwell.com/1970/01/david-gordon/why-the-koch-brothers-went-after-murray-rothbard/.

 

Libertarians For Trump, 15 March 2016. Walter E. Block. Libertarians for Trump. http://libertariansfortrump.org/libertarians-for-trump/.

 

Liberty.me, 14 July 2015. Jeffrey Tucker. Trumpism: The Ideology. https://tucker.liberty.me/trumpism-the-ideology/.

 

Mises Institute, 12 October 2016. Tho Bishop. Libertarians Shouldn’t Dream of Hillary’s Common Market. https://mises.org/blog/libertarians-shouldnt-dream-hillarys-common-market.

 

Mises Institute, 21 December 2010. Murray N. Rothbard. The Left and Right within Libertarianism. https://mises.org/library/left-and-right-within-libertarianism.

 

Mises Institute, 30 May 2015. Ryan McMaken. We Need Actual Free Trade, Not the TTP. https://mises.org/library/we-need-actual-free-trade-not-tpp.

 

NRA-ILA, 20 January 2017. Gun Owners Welcome Donald J. Trump as President of the United States. https://www.nraila.org/articles/20170120/gun-owners-welcome-donald-j-trump-as-president-of-the-united-states.

 

Oikea Media, 10. maaliskuuta 2017. Timo Hännikäinen. Ilmiö nimeltä alt-right. http://beta.oikeamedia.com/o1-7327.

 

Paul, Ron 2015. Swords into Plowshares: A Life in Wartime and a Future of Peace and Prosperity. Ron Paul Institute for Peace and Prosperity, Clute, Texas.

 

Reuters, 14 February 2017. Trump expects Russia to return Crimea to Ukraine: White House. http://www.reuters.com/article/us-usa-trump-russia-ukraine-idUSKBN15T2IY.

 

Roman in Ukraine, 10 June 2015. Roman Skaskiw. NATO and European complacency. http://romaninukraine.com/nato-and-european-complacency/.

 

Ron Paul Liberty Report, 23 January 2017. Chris Rossini. No, President Trump Didn’t Get Rid Of “A Free Trade Deal”. http://www.ronpaullibertyreport.com/archives/no-president-trump-didnt-get-rid-of-a-free-trade-deal.

 

Talouselämä, 20. tammikuuta 2016. IMF: Pakolaiskriisin hintalappu Suomelle EU:n korkeimpia. http://www.talouselama.fi/uutiset/imf-pakolaiskriisin-hintalappu-suomelle-eu-n-korkeimpia-6246474.

 

UpNorth, 5 February 2016. Iivi Anna Masso. The Darwinism of Open Borders. http://upnorth.eu/the-darwinism-of-open-borders/.

 

Uusi Suomi Puheenvuoro, 2 May 2016. Aleksi Tolvanen. The Conflict in Ukraine from a Libertarian Point of View. http://aleksitolvanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/216367-the-conflict-in-ukraine-from-a-libertarian-point-of-view.

 

zik, 3 December 2016. Trump makes unexpected statement on Ukraine. http://zik.ua/en/news/2016/12/03/trump_makes_unexpected_statement_on_ukraine_1002541.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Jaakko Häkkinen

Kattava tietopaketti, kiitos. :)

Juuso Hämäläinen

Saattoi olla jokunen määritelmä liikaa. Kaikki ovat kapitalistisen taloysjärjestyksen kannattajia. Se lienee homman ydin. Kaikki muu heijastuu siitä eli sijoitusten ja niiden tuoton turvaaminen.

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari

Hyvää settiä. Tällaiset asiapitoiset kirjoitukset kuuluisivat "karuselliin", mutta eivät taida edustaa sivuston ylläpitäjien toiveita.

Käyttäjän KalleSalo kuva
Kalle Salo

Hyvää työtä. Bravo.

Et kehtaa mainita non-agressioperiaatteen (onkohan tuo hyvä suomennos) yhteydessä mainita Ayn Randia, tai muutenkaan häntä ja objektivismia? Siinä on nimittäin porukka joka samoilee vilpittömien libertaarien kanssa hyvin pitkälti samoja polkuja.

Entäpä kulttuurin sfääri, libertaarit & objektivistit, esim. Thomas Sowell & Ayn Rand, vastaan muut. Muilla tarkoitan etenkin nimeämäsi pseudoliberaalit eli regressiivinen vasemmisto ja toisaalta oikeistolainen takaperoinen porukka, joka naamioituu alt-rightin ja valtavirtakonservatiivien leireihin.

Toimituksen poiminnat